PSYKOLOGIA > PSYKOPOLITIIKKA



PSYKOPOLITIIKKA

Janne Kivivuori

Psykopolitiikka

- paljastava psykologia

suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun perinteenä

(Hanki Ja Jää 1996)



Tähän poimimamme luku on 1800-luvulta ja Snellmanista lähtien, sisällissodan kautta politiikan psykologiaa lähestyvän teoksen peräpäästä, viime presidentinvaaleja käsittelevästä osasta

Psykokulttuurin ehdokas

Vuoden 1994 presidentinvaalissa oli ehdokkaana psykologi ja yhteiskuntatieteiden maisteri Pertti Virtanen, joka oli aiemmin toiminut mm. Iäänintaiteilijana ja Suomen Hypnoosi- ja Psykovalmennuskeskuksen koulutuspäällikkönä. Virtasen poliittinen ajattelu perustui keskeisesti psykokulttuuriseen sanomaan, jonka mukaan ahdistava kulttuurimme ja tavanomaiset tavat ovat tukahduttaneet ihmisen aidon tunneluonnon: "Tukahtuneella ihmisellä on sisällään selvittämäton sekasotku. Välittömän liikehdinnän kohtaaminen ja näkeminen saa hänet alitajuisesti kaipaamaan takaisin lapsuudessa koettuun luonnontilaan." (Virtanen 1993, 27.) Psykologia voi kuitenkin poliittiseksi ohjelmaksi käännettynä osallistua aidon ihmisyyden luomiseen.

Virtasen (mts. 76) mukaan itsensä tuntemisen estävä "länsimainen järjelle rakennettu elämä on tuhoamassa kansojen omalaadullisen olemisen mielen". Psykokulttuurille ominaiseen tapaan hän yhdisti syvyyspsykologisiin tulkintoihin itämaisen mystiikan painotuksia. Han korosti järjen toista, tiedostamatonta kokemusta, jonka käsitteet ja rationalistinen kulttuuri ovat tukahduttaneet.

Virtasen kirjan "Itsetuntoon" indeksistä ilmenee hänen tärkeimmät esikuvansa. Jung mainitaan 11 kertaa, Freud 7 kertaa, Nietzsche viisi ja Väinämöinen myös viisi kertaa. Kolme mainintaa saavat Buddha, Martti Haavio, Aleksis Kivi, Lemminkäinen, Jeesus, Reich ja Zen.

Virtasen ajattelu ei perustu vain "aitoutta" korostavaan lievään psykopolitiikkaan, vaan myös muita paljastavaan vahvaan psykopolitiikkaan. Kansalaiset ovat väarässä tietoisuudessa. Koska "suurimmalta osalta puuttuu kehittynyt tunne-elämä ja kyky vilpittömästi liikuttua asioista ja niiden tilasta, niin mielipiteiden ohjailu on yllättävän helppoa" (mts. 108.) Kansalaisten mielipiteitä ohjailee psyykkisesti häiriintynyt johtokerros.

Otsikon "Poliittinen tunnesairastuminen" alla Virtanen analysoi tarkemmin sen häiriintyneisyyttä. "Tutkimuksissa psykopaateista on todettu, että tällaiset luonteet hakeutuvat tietyille aloille. Psykopaattihan on sillä tavalla luonnehäiriöinen, että häntä on lähes mahdoton parantaa. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että näitä luonnevikaisia loytyy runsaasti myös kunniallisina pidetyistä ammateista johtoportaita myöten. Psykopaattiset ihmiset, joihin liittyy ns. paha ja jotka ovat arvostetuissa piireissä hankkineet asemansa, ovat yhteiskunnalle vielä paljon vaarallisempia. Pahuuden psykologiaa tutkittaessa on havaittu, että he ikäänkuin kätkeäkseen oman ihmisistä piittaamattomuutensa hakeutuvat näkyville paikoille vakuutellakseen ihmisille ja kuvitellulle itselleen jotain aivan muuta." (Mts. 109-110.) Virtanen asettui itse poliittisen terveyden asiantuntijaksi.

Tahänastisen politiikka näyttäytyy Virtasen ajattelussa sairaana ilmiönä, jopa jonkinlaisena suurena salaliittona, jossa psyykkisesti häiriintynyt klikki johdattaa väärässä tietoisuudessa olevia massoja harhaan. Helsingin Sanomien haastattelussa Virtanen totesi, että nykypolitiikka on osoitus "vieraantuneesta tilasta" ja "henkisestä lamasta", joka "pitää paljastaa ja tayttää" (HS 22.12.1993).

Samalla hän ilmoitti, etta presidenttinä hän antaisi osan palkastaan "justiin tähän heräämiseen ja henkisyyteen liittyviin asioihin ja terapiapuolen asioihin". Terapia on tarpeen, koska "perusvieraantunut" miesten maailma on "sorvaantunut psykopaattiseksi" (Virtanen 1993, 112).

Virtasen syvyyspsykologiasta ponnistava poliittinen ohjelma sai tukea valitsijoiden taholta. Presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella hän sai 95 650 ääntä eli 3 prosenttia annetuista äänistä. Neljä ehdokasta sai häntä pienemman äänimäärän. (Tilastokeskus 1994, 15, 22.) Virtasta voitaneen pitää toisena vaalin kahdesta yllättäjästa.

Tällaisen kahden sivun otteen tempaaminen 160-sivuisesta kirjasta aiheuttaa hankaluuksia, joiden yli pääsee helpoiten lukemalla koko kirjan, mitä kovasti suosittelenkin. Kirja kertoo havainnollisesti ja suorastaan hauskasti miten psykologia tai ainakin sitä kovasti muistuttava kvasipsykologia voidaan valjastaa vaikka millaisia vaalivankkureita vetämään.

Koska otteemme neljännessä kappaleessa mainitaan termit lievä ja vahva psykopolitiikka, lainatkaamme Janne Kivivuoren johdannosta asianomainen kohta:

"Psykopolitiikalla on kahdet kasvot. Näitä pyrin kuvaamaan kahdella peruskäsitteellä: lievällä ja vahvalla psykopolitiikalla. Lievässä psykopolitiikassa on kyse 'aitouden kultista' eli siitä, että poliittinen toimija tai taho korostaa omaa aitouttaan tyypillisesti erilaisten psykokulttuuristen sanontojen avulla. Vahvassa psykopolitiikassa on kyse siitä, että pyritään 'selittämään' tai paljastamaan poliittisten vastustajien näkemyksiä, kantoja ja mielipiteitä viittaamalla näiden psyykkisiin ominaisuuksiin. Lievässä psykopolitiikassa on kyse itsensä (psykoretorisesta) paljastamisesta, vahva psykopolitiikka sitävastoin paljastaa muita."

Samassa kirjassa käsiteltiin myös eduskuntavaaleja ja niitä edeltäneitä nuorisovaaleja erityisesti Luonnonlain Puolueen ja Ekologisen Puolueen sitoutumattoman ehdokkaan Pertti "V" Virtasen näkökulmasta mm. seuraavanlaisesti:

Ennen varsinaisia vaaleja järjestetyissä nuorisovaaleissa äänesti 106 000 vuosina 1977-80 syntynyttä nuorta, jotka eivat olleet äänioikeutettuja varsinaisessa vaalissa. Nuorisovaalit toteutettiin vaalipiirijakoa ja ehdokaslistoja myöten samalla tavalla kuin oikeat eduskuntavaalit (Nuorisovaalit '95). Pertti Virtanen kohosi niissä koko Suomen eniten ääniä saaneeksi ehdokkaaksi. Luonnonlain Puolue sai 2,6 prosenttia annetuista äänistä ja sen kannatus painottui eteläisen Suomen vaalipiireihin. Hämeen pohjoisessa vaalipiirissä sen ja Virtasen yhdistetty ääniosuus oli 24 prosenttia; vastaava luku varsinaisessa vaalissa oli 3,2 prosenttia.

Nuorisovaalin tuloksia on arvioitava varoen eikä niita voi pitää poliittista kehitystä koskevana ennusteena. Sita vastoin niitä voidaan pitää nuoria itseään koskevana osoittimena. Äänestyspäätöksia ei voi kokonaan laskea nuorten huumorintajun tiliin.

Lipposen hallituksen ohjelmaa kasitelleessä eduskuntakeskustelussa Virtanen (1995) palasi itsetuntoa käsitelleen kirjansa (1993) teemoihin. Han vaati luovien ja aidolla tavalla poliittisten ihmisten kasvattamista ja sovelsi mm. poliittisen tunnesairastumisen käsitetta. Hän ilmoitti ehdottaneensa hallitusneuvotteluissa, että hallituksessa olisi terapia- ja harmoniaministeri suoraan paäministerin alaisuudessa (han ei kuitenkaan ehdottanut itseään tehtävään). Vuosien 1993-5 vaalikampanjoiden yhteydessa ilmenneiden psykopoliittisten ja uuskarismaattisten ilmiöiden tarkastelu on luontevaa lopettaa näihin voiton tunnelmiin.

Muistan kuinka valtamedia väitti Esko Ahon olleen varsinainen nuorison suosikki n. 16 % kannatuksellaan. Eli minulle tehtiin "tilastollinen ohari" tai jotain, mikä itsellenikin selvisi lopullisesti vasta luettuani Kivivuoren kirjan. Ja tarkistin sen, eli totta oli, että kun Luonnonlain Puolue miinustettiin, niin minun ääniprosenttini oli lähes 22!
"C'est la vie, said the old folks, goes to show you never call tell", sanoi Chuck Berrykin aikoinaan...

Samansorttista asiaa löytyy 1995 julkaistusta Bo Ahlforsin, Risto Kolasen ja Risto Reunan teoksesta "Valta murroksessa" (Tammi), joka myös kannattaisi itseskunkin lukea! Esimerkiksi sivulla 110 sanotaan yksinkertainen totuus: "Vuoden1994 presidentinvaalien sankari oli kansa itse."



Koko vaalitaistelun ajan porvarit yrittivät rajoittaa ehdokkaiden liikkuma-alaa sisältökysymyksissä; ehdokkaat eivät saisi puhua muka muusta kuin ulkopolitiikasta ja muista presidentille kuuluvista nk. suurista kysymyksistä. Tämä halu rajoittaa käsiteltävien asioiden alaa on ollut porvarien oppi maailman sivu, se on muodon asettamista sisällön edelle.

Martti Ahtisaarikin joutui kantapään kautta huomaamaan, että päästäkseen Suomen presidentiksi hänellä ei tarvinnut olla mielipiteitä modernista taiteesta, mutta kylläkin talouspolitiikasta ja Pietarin tieyhteyksien rakentamisesta. Vaalien ensimmäisellä kierroksella hän oli hukkua muiden ehdokkaiden joukkoon ja juuttui ajoittain jankuttavan hallitus/oppositio -asetelman toistajaksi. Vaalien toisella kierroksella Rehniä vastaan Ahtisaari vapautui oikeudenmukaisuutta ja uutta yhteiskuntamoraalia etsivän kansakunnan ääneksi.

Raimo Ilaskiven ja Paavo Väyrysen yhteinen piirre oli siinä, että he eivät lähentäneet presidentti-instituutiota kansaan, vaan he vanhan ajan poliitikkoina halusivat ratkaista asioita ylätasolla. Ilaskiven elvytystä ja työllisyyttä korostava ehdokasprofiili tuli suoraan opposition syliin; hän olisi ehkä menestynyt hieman paremmin hallituspuolue Kokoomuksen ulkopuolisena ehdokkaana. Tosin poliittista eliittiä usein arvostellut llaskivi on itse vuosikymmenet kuulunut taloudelliseen eliittiin. Pankki- ja pörssimaailman kylmä kamreeriajattelu sitoi Ilaskiveä silloinkin kun hän esitti talouspoliittisia reseptejään. Raha näkyy päälle.

Paavo Väyrynen puolestaan luennoi ehdokkaana kansalaisille paljon siitä, onko Suomen taloudellisen ahdingon syy suhdanne- vai rakennekriisissä. Oppineella ja tietoviisaalla ehdokkaalta jäi vain huomaamatta se perusasia, ettei kansalaisia kiinnostanut ehdokkaan heidän yläpuolellaan tapahtunut esitelmöinti laman syistä. Kansalaiset halusivat kuulla enemmän keinoja kriisistä ulospääsyksi ja toivoivat ehdokkailta poliittisen tahdon osoittamista muutoksen puolesta.

Presidenttikampanjasta ei tullut EU-vaaleja, vaikka pari ehdokasta sitä yritti. Väyrynen tajusi tämän etukäteen ja taktikoi itsensä raadollisesti kyllä- ja ei-ehdokkaiden keskustaan, koska hän halusi pitää oven auki vallan kammareihin. Vasta vaalien jälkeen Väyrynen ylensi itsensä ei-EU-Suomen johtajaksi. Ylipäänsä hänen mahdollisuutensa olisivat olleet paremmat vanhassa valitsijamiesvaalijärjestelmässä, joka antoi sijaa kabinettipoliitikoille ja puolueiden välisten neuvottelujen kautta nostetuille mustille hevosille. Uusi suora vaalitapa sulkee Väyrysen kaltaisen voimakasta vastustusta nostavan ehdokkaan mahdollisuuden. Hän oli Kekkosen valtajärjestelmän kauden ehdokkaista se, joka pääsi pisimmälle näissä vaaleissa, mutta kaatui ennen loppusuoran taistelua.

Vaalikeskustelu nopearytmisessä kampanjassa ja Iyhytsykkeisessä mediamaailmassa johtaa helposti yhteiskunnallisten asioiden merkitysten katoamiseen. Ehdokkaista Claes Andersson yritti, ajoittain epätoivoisestikin, pitää esillä keskeisiä sisältökysymyksiä. Joka tapauksessa Anderssonin panos nosti koko vaalikeskustelujen tasoa.

Presidentinvaaleissa oli kaksi voittajaa: se lopullinen ja Pertti "Veltto" Virtanen. Hänen ehdokkuutensa kautta kadotettu rock-sukupolvi teki kulttuurisen läpimurron politiikkaan. Veltto Virtasella oli vaalissa kahdentyyppinen tehtävä, kuten harlekiineilla muinoin keisarien hoveissa. Ensimmäinen tehtävä oli trubaduurina esittää pilkkalauluja, joissa kansan tunnot hallitsijoiden vääryyksistä tulivat esille. Toinen tehtävä oli vain viihdyttää yleisöä: Veltto Virtanen pystyi panoksellaan monessa vaalikeskustelussa sekä profetoimaan että hauskuuttamaan. Välillä hän laukaisi politiikan muodollisuuden huudahtamalla "älkää jännittäkö". Hän pystyi myös irtautumaan ehdokkaan roolista ja näkemään vaaliasetelmaa katsojan, kansalaisen silmin. Naurattaja paljasti tilanteen naurettavuutta.

Pekka Tiainen oli ajoittain ainoa vastaehdokas, joka pärjäsi Ilaskiven kanssa talous- ja työllisyyspoliittisen yksityistiedon alueella. Hän vain oli eräänlainen vaalikeskustelun Tohtori Outolempi, joka oli väärässä puolueessa ja väärässä vaalissa. Tiainen joutui EU-vastaisen kansalaisliikkeen ehdokkaana keräämään yli 20 000 nimeä taakseen päästäkseen vaaleihin. Vaalissa Tiainen sai 7 320 ääntä.

Presidentinvaaleissa vähän rikottiin auktoriteettikuilua kansan ja presidentin välissä. Tässä ehkä Martti Ahtisaaren kampanjassa oli suurin yritys ja panos annettavanaan. Ahtisaari yhteiskunnallisti vaalit ottamalla esille ihmisten sosiaalisen hädän, syrjäytymisen ja oikeudenmukaisuuden puutteen. Huippuvirkamies, josta päälle päin näkyy diplomaattielämän La Dolce Vita -vuodet, oli luonteva jopa työttömien tilaisuudessa, mitä poliitikot yleensä eivät ole.

Toisen kierroksen finalistit Ahtisaari ja Elisabeth Rehn ovat molemmat Berliinin muurin murtumisen jälkeisen ajan ehdokkaita, jotka eivät juuri eronneet EU-myönteisyydessä keskenään. Vaaliehdokkaista Rehn puhui eniten Suomen kuulumisesta länsimaisten demokratioiden joukkoon. Länsimaisen demokratian parhaaseen perinteeseen kuuluu myös sosiaalisen hädän keskellä vähäväkisistä huolehtiminen. Rehn oli niiden yhteiskuntapiirien ehdokas, joille myönteinen Suomi-kuva ulospäin on tärkeämpää kuin parempi ja oikeudenmukaisempi Suomi. Hänen muotokorrekti lojaalisuutensa Esko Ahon hallituksen talouspolitiikalle koitui lopullisessa valinnassa kohtalokkaaksi.

Rehnin ulkopoliittinen naiivius ilmeni kenties eniten kritiikittömänä heittäytymisenä lännen varaan. Mitä tahansa uutta Nato-kenraalit ovat esittämässäkin, Rehn on ensimmäisenä tuomassa sitä innokkaana myös Suomelle. Tällaisella naiiviudella ei presidentin tehtäviä hoideta.

Martti Ahtisaari erottautui ulkopolitiikassa vanhasta, sillä itärajan vartijat putosivat jo esivaalissa ja ensimmäisellä kierroksella. Myös hänellä oli vaalikampanjansa näennäisaforismien joukossa tunnus: "Suomen länsiraja ei saa olla Euroopan itäraja". Ehdokkaana Ahtisaari oli kansalaisten silmissä Rehniä uskottavampi huolehtimaan siitä, että Suomen itärajasta ei tule Euroopan itärajaa. Presidentinvaalin asiasisältöön kuuluu myös presidentti-instituution valtaoikeudet. Vaalien ehdokkaiden joukossa oli iso liuta erilaisia pieniä ja suuria napoleoneja, alkaen Sulo Aittoniemen kaltaisesta jälkivennamolaisesta Kekkosen kaipailijasta ja päätyen llaskiven ja Väyrysen kaltaisiin suomalaisen politiikan dinosauruksiin. Ahtisaari, Andersson ja Kuuskoski olivat vaalien demokraattisia ehdokkaita, jotka painottivat parlamentarismia ja eduskunnan ensisijaisuutta vallankäyttäjänä.

Paineenalaisena ehdokkaana Martti Ahtisaari säilytti siviilirohkeutensa loppuun saakka pitämällä esillä oikeudenmukaisuusteemaansa aina virkaanastujaispuheeseensa asti.


Takaisin